Langkawilta
lensimme KL:n kautta
Kambodzaan, sen pääkaupunkiin Phnom Penhiin.
Tästä
oikeastaan muodostui yllättäen minulle se
matkan
kohokohta, kaupunki kun oli niin vilkas ja eloisa, ihmiset todella
ystävällisiä, kuvauksellisia ja
mielenkiintoisia. Phnom
Penhistä on sanottu että se on miljoonan asukkaan
pikkukaupunki ja tuo pitää todella paikkansa; vaikka
liikenne
ja hulina on paikoin melkoista, on kaupungissa kuitenkin jollain tapaa
intiimi ja lämmin tunnelma.
Ennen
matkustamista Kambodzaan kannattaisi perehtyä sen karmeaan
lähihistoriaan. Vietnamin sodan ja amerikkalaisten Kambodzassa
tekemien pommitusten seurauksena kommunistisen Khmer Rouge
-ryhmän
kannatus nousi
1970-luvulla ja vuonna 1975 he Pol Potin johdolla marssivat Phnom
Penhiin ja nousivat valtaan. Kouluja ja sairaaloita suljettiin,
uskonnon harjoittaminen kiellettiin, kaupunkien asukkaan pakotettiin
työfarmeille. Täsmällistä tietoa ei
ole, mutta
eri tietolähteiden mukaan noin kaksi miljoonaa
ihmistä
murhattiin punakhmeerien hallinnon aikana, siis neljäsosa koko maan
väestöstä!
Tähän sisältyi muun
muassa kaikki intellektuellit, opettajat tai opiskelijat, ja Pol Potin
kerrotaan esimerkiksi luokitelleen kaikki silmälaseja
pitävät kuolemaantuomituiksi intellektuelleiksi.
Alkoi vuosi
nolla, kaikki alkoi alusta ja kansalle syötettiin uusi
ideologia, lapset aivopestiin kouluissa ja kaikki toisinajattelijat
tuhottiin. Maa katkaisi kaikki suhteensa ulkomaailmaan eikä
tapahtumiin juuri puututtu, tietoa oli myös todella
rajallisesti.
Jos ei jaksa lukea niin jonkinlaisen käsityksen saa
katsomalla elokuvan The Killing Fields (1984), leffa voitti kolme
Oscariakin joten ihan turhasta rainasta ei ole kyse.
Tuntuu melko
käsittämättömältä
että
Pol Pot pysyi tavalla tai toisella vallassa aina 1990-luvun puoleen
väliin saakka, ja mies joka murhautti miljoonia, kuoli itse
tiettävästi luonnollisen kuoleman
sydänkohtaukseen
vuonna 1998.
Näistä lähtökohdista Kambodzan
ihmisten
yritteliäisyys ja elämänilo tuntuu melko
käsittämättömältä.
Opettajat ja
lääkärit tapettiin 1970-luvulla ja tuon
'puhdistuksen'
vaikutukset näkyvät edelleen,
lähinnä
turistialueilla on myös paljon
kerjäläisiä.
Syrjäkaupungilla asumukset ja olosuhteet ovat todella
alkeellisia
eikä toimeentulo ole varmasti helppoa. Luulisi tuosta helposti
katkeroituvan ja helposti voisi muuttua vihamieliseksi
länsimaalaisia turisteja kohtaan, mutta ihmiset ovat kaikkea
muuta: ystävällisiä ja
pyyteettömän
kiinnostuneita, avuliaita.
Punakhmeerien massamurhien uhrien muistomerkki on
pystytetty kuoleman kentille, 16 kilometrin
päähän
kaupungista, keskelle joukkohautoja. Mausoleumiin on
kerätty
uhrien pääkalloja joista yhdestä otin
valokuvan. Muuten
tunnelmaa ei oikein pysty kuvilla
selittämään, luut
törröttävät maasta siellä
sun
täällä ja yksinkertaiset kyltit kertovat eri
hautojen
löydöksistä: satoja alastomia ruumiita,
satoja ruumiita
ilman päätä, lapsia ja naisia.
Phnom Penhin kaupungissa on myös museo
entisessä
punakheerien Tuol Slengin kouluun perustetussa vankilassa ja
kidutuskeskuksessa. Paikka kantoi koodinimeä S21 ja
pelkästään siellä kidutettiin ja
murhattiin yli 17
000 vankia.
Majoituimme Phnom
Penhissä hotelliin nimeltä
Big Luck.
Paikan nimi vaikutti
sen verran humoristiselta että mitään
odotuksia ei
tosiaan ollut, mutta hotelli osoittautui todella fiksuksi paikaksi:
huone oli asiallisempi kuin monessa cumuluksessa tai sokoshotellissa,
katolla oli hoidettu uima-allas jossa oli mukava
virkistätytyä. Aamiaisella oli hiukan
vaikea saada
toiveensa ymmärretyksi kun ei osannut ranskaa eikä
khmeeriä, mutta toimeen kuitenkin tultiin. Hotellin sijainti
keskustassa oli erinomainen, aivan lähellä oli
Capitol guest
house josta saa fixattua matkoja, nostettua Visalla rahaa ja niin
edelleen. Kulman takaa lähti myös
pikkukujia joiden
varrella oli paikallisia ruokatoreja jotka aamuisin olivat todella
vilkkaita, originelleja ja erinomaisia paikkoja valokuvaukseen. Muita
turisteja ei näkynyt kun Tomin kanssa lähdimme niille
aamuisin kameroita ulkoiluttamaan.
Tuliaisia sun muuta tavaraa löytänee parhaiten
Russian
Marketin valtavalta katetulta torialueelta. Sinne kyllä
löytävät tiensä muutkin
matkailijat, mutta hinnat
ovat varmasti kohdallaan jos viitsii hiukan tingata.
Boeng Kak -järven rantaan on viime vuosina rakentunut Phnom
Penhin
reppumatkailijoiden keskus, paikallinen Khao San Road mutta paljon
hienommalla sijainnilla. Järven rannalle ja
päälle on
rakennettu rentoja ravintoloita, baareja ja majataloja ja
siellä
tietenkin hengaa tyypillinen travelleriporukka. Tuollakin olisi ollut
ihan hauska majoittua, mutta Big Luck oli toisaalta
lähempänä ydinkeskustaa jossa oli
enemmän
paikallinen tunnelma.
Liikenne Phnom Penhissä on mielenkiintoista, mopoilla ja
niiden
perään asennetuilla kärryillä
kuljetetaan mitä
tahansa. Bongasin mopokyydistä muun muassa sianruhon,
parikymmentä kuusimetristä rhs-putkea, ison
heinäkuorman, viisihenkisen perheen ja paljon muuta. Noihin
ehti
kuitenkin siinä määrin tottua että
jälkeenpäin oikein harmitti miksei tullut
enempää
liikennettä kuvattua.
Oma kulkeminen käy
kätevästi esimerkiksi tuk tukilla,
jonka kyytiin mahtuu kaksi tai neljä ihmistä.
Kulkupelin ja
kuskin voi vuokrata vaikkapa koko päiväksi
eikä hinta
päätä huimaa, 10 dollarilla voi
selvitä. Vielä
edullisempaa on matkustaa prätkätakseilla, mutta se
vaatii
hiukan enemmän urheiluhenkeä.
Kambodzassa käytetään virallisena valuuttana
sekä
USDollaria että paikallista Rieliä aivan sujuvasti
rinnakkain. Jos maksat dollareilla ja vaihtoraha on alle taalan, saat
takaisin Rieleinä. Hinnatkin esitetään
yleensä
dollareissa.
Eräs PP:n outo ominaispiirre on Beer Garden - karaokebaarit
oluttyttöineen: kun menet kaljalle, tusina eri
olutmerkkejä
edustavaa tyttöä kilpailee asiakkuudestasi
äänekkäästi. Kun valitset yhden
merkin, muut
häipyvät ja tuon edustaja tuo eteesi kaksi litraa
olutta
pulloissa, kaataa lasin täyteen ja käy
täyttämässä sitä joka
kulauksen jälkeen.
Jotkin paikalliset näyttivät
pyytävän
oluttytön myös ryyppyseurakseen ja khmermiehet
nauttivat
ohrapirtelöä melko reippaalla tavalla, jotkut olivat
jo
sammuneet istuimilleen. Tämä kulttuuri vaikuttaa
kovin
huvittavalta, mutta nettiä selaamalla paljastui
etteivät
naisasialiikkeet olleet laisinkaan huvittuneita tuon ammatin
työolosuhteista.